Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Reflektion paikka

Aloitin tämän blogin osana sosiaalisen median koulutusta, johon olen osallistunut kuluneen talven ja kevään aikana Mikkelissä Otavan Opistolla. Kirjasin blogini mahtipontiseksi tavoitteeksi ihmisenä kasvamisen, vaikka ehkä todenmukaisempaa olisi ollut puhua bloggaamisen harjoittelusta.

Tämä ei ollut tarkoituksellista harhaanjohtamista. Blogia aloittaessani minusta tuntui, että julkinen kirjoittaminen omalla nimellä ja kasvoilla on valtavan kynnyksen takana. Vaikka harvat blogit keräävät suuria lukijakuntia, koin olevani suunnattoman rohkea antautuessani mahdolliseen keskusteluun kenen tahansa netin aalloilla surffaavan kanssa.

Toisaalta koen myös kasvaneeni ihmisenä. Kulunut puoli vuotta on muuttanut ajatuksiani. Olen kohdannut sosiaaliseen mediaan kohdistuneita ennakkoluulojani, haudannut niistä osan ja oppinut paljon. En jaksa edelleenkään innostua kaikista mahdollisista ohjelmista ja vempeleistä, mutta sosiaalisen median taustalla oleva ajatus yhdessä tekemisestä ja keskinäisestä jakamisesta viehättää minua aivan uudella tavalla.

Blogini edellinen päivitys on yli kahden kuukauden takaa. Joudun tunnustamaan tässä vaiheessa itselleni, että motivaationi ei tällä hetkellä riitä tämän blogin päivittämiseen ja ylläpitoon. Jatkan yhteiskunnallisia pohdiskeluja satunnaisesti, mutta toistuvasti vapaan toimittajan arkea käsittelevässä blogissani.

Suunnittelen myös yhteistoiminnallisuutta ja yhteisötalouden ilmiöitä käsittelevän blogin aloittamista ensi syksynä, sikäli kun vuorokauden rajalliset tunnit sen sallivat.

Näkymisiin!

Läheisin työkaverini on alkanut kohdella minua viime aikoina hieman nuivasti. Tarkoitan läheisellä tässä sekä fyysistä välimatkaa että ajallista yhteistyötä päivän aikana. Olen kuvitellut arvostavani harkitsevuutta työelämässä. Nyt huomaan kuitenkin työkaverin raksuttavan tuumailun ärsyttävän minua silmittömästi!

Ei yliopistolta työhuoneen vuokrasopimukseen kiristetty tietokone koskaan ole erityisen vikkelä ollut. Kun napsautan sen päälle aamulla, osaan jo varautua noin 20 minuutin odotteluun ennen kuin voin kuvitellakaan käynnistäväni ohjelmia. Viime viikkojen uutuus on kuitenkin päivälläkin toistuvat, ilman varoitusta alkavat tuumaustauot.

Vietän päivittäin 30-45 minuuttia odotellen työkaverini selviämistä toimintakuntoon. Se tarkoittaa viikossa kolmea tuntia, kuukaudessa 12 tuntia ja vuodessa lähes 150 tuntia. Jos asia ei korjaudu, istuskelen vuositasolla neljä työviikkoa odottelemassa työtäni helpottamaan tarkoitetun teknisen ratkaisun toimimista.

Tuottavuuden lisääminen on hyvä tavoite! Voitaisiinko sen tavoittelu kuitenkin aloittaa tämmöisten pienten ja käytännöllisten asioiden tasolta? Ei niin, että puolet porukasta irtisanotaan ja vasta sen jälkeen mietitään, miten se jäänyt porukka tekee kaikkien siihen astiset työt?

Tervetuloa jätekasat?

Kotiin tullessani oli nostalginen fiilis. Sen kunniaksi pistin soimaan Eppujen vanhan keikalta tehdyn taltioinnin.

Vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea
voi Suomessa aina huoletta kulkea.
Harrisburg on jossain toisella planeetalla
ei sellaista voi sattua
Koivun ja tähden alla

Miten kolmekymmentä vuotta sitten levytetty ironisointi tuntuu taas niin kummallisen ajankohtaiselta?

Voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa
Totta toki muunmuassa Olkiluodossa
Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri
On täydellisiä
joka nippeli ja rööri

Ydinvoimakriitikkoja on taas viime aikoina moitittu tunteella ajattelemisesta. Ihan niin kuin tunne ja järki olisivat toisilleen vastakkaiset ja toisensa pois sulkevat. Ihan niinkuin järki olisi aina oikeassa ja tunne väärässä. Ja ihan kuin se ylipäätään olisi kamalan järkevää, että isot pojat haluavat uuden lelun, vaikka teollisuuden omienkaan ennustusten mukaan  energian tarve ei niin kamalasti kasva.

”Uraani halkeaa
ja tuottaa lamppuun valkeaa
Mutta millään muilla mailla
kuin Suomella se ei oo riskiä vailla

Jos ydinjätteen loppusijoittaminen Suomeen Itämeren rantaviivalle on aukottoman turvallista ja kestävän kehityksen mukaista yli 200 000 vuodeksi eteenpäin, miksi ydinvoiman kannattajat torjuvat ajatuksen muualta tuotavista ydinjätteistä? Eikö olisi nimenomaan sekä järkevää ja inhimillistä että kansantaloudellisesti tuottoisaa toivottaa myös muiden maiden jätteet mahdollisimman laajasti varmaan säilöön? Erehtymättömyys on sellainen innovaatio, joka kannattaa kaupallistaa.

”On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima
On UKK, YYA sekä Imatran Voima
Ei mikään vaara meidän kuvioihin mahdu
jollei sitten Kiinassa
Suomi-Ilmiöitä tapahdu

Uraani halkeaa
ja tuottaa lamppuun valkeaa
Mutta millään muilla mailla
kuin Suomella se ei oo riskiä vailla”

Tietämisen paineet

Selatessani eilen tutkimusmenetelmäopasta huomasin äkkiä muutamien metodologian peruskäsitteiden olevan minulta aika hukassa. Huomiota seurasi voimakas henkisen alamittaisuuden tunne. Kyllä kai aloittelevankin tutkijan pitäisi pystyä määrittelemään hermeneutiikka tuosta noin vaan kahdella lauseella ja sujuvasti tiivistämään siihen perään, mitä eroa on Diltheyn ja Heideggerin käsityksillä tuosta aiheesta.

Sitä aina ajoittain törmää ihmisiin, jotka tietävät niin hirveän hyvin, mitä toisten pitäisi tietää. Nettikeskustelijoihin, jotka isolla äänellä hämmästelevät, että kyllähän yhteiskuntatieteilijän pitäisi tämä tietää ja että kyllä kunnon toimittaja olisi käynyt useissa valtuuston kokouksissa eikä vain seurannut yhtä netin välityksellä. (Tai jos ei olisi niin ei ainakaan onneton menisi sitä ääneen sanomaan.) Puhumattakaan luennoijista, jotka heti kun aihe muuttuu mielenkiintoiseksi sanovat, että tehän jo kaikki tämän varmaan tiedättekin, joten enpä nyt tästä viitsi tämän enempää puhua.

Yritän nykyisin olla skarppina tuossa tilanteessa. Nostaa käden ylös ja sanoa, että hei, en minä ainakaan tiedä ja kerro nyt ihmeessä vähän lisää. Yleensä tilaisuuden jälkeen joku tulee nykäisemään hihasta ja sanomaan, että olipa hyvä kun kysyit.

Ehkä parhaisiin keskusteluihin päästäänkin vasta sitten, kun uskalletaan irrottautua koetuista ja kuvitelluista tietämisen paineista. Kun uskalletaan ihmetellä ja pohdiskella yhdessä ilman valmiita vastauksia.

Kiertelen parhaillaan ympäri Suomea haastattelemassa työllistävien pienosuuskuntien perustajia ja osuuskuntiin kuuluvia ihmisiä. Yksi piirre, joka minua työntekijöiden omistamissa osuuskunnissa viehättää, on niiden tasa-arvoisuus ja demokraattisuus. Osuuskuntaan yhtiömuotona kuuluu vallan jakautuminen tasan osakkaiden kesken. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisella omistajajäsenellä on yksi ääni äänestystilanteissa. Äänivalta ei ole kytköksissä sijoitetun pääoman määrään.

Tämmöinen lähtökohtainen tasavertaisuus ja hierarkian puute viehättää minua varmaan osittain sen takia, että ehdin itse työskennellä useamman vuoden kuntasektorilla moninkertaisten hierarkioiden ja byrokraattisten menettelytapojen ristipaineessa. Toisaalta olen huomannut tämän haastattelukierroksen aikana, että edes osuuskuntaympäristössä demokratian toteutuminen ei ole itsestään selvää.

Hyvin usein asiat ja niiden eteneminen ovat kiinni yhdestä ihmisestä. Siitä aktiivisesta ja pystyvästä tyypistä, joka ottaa jonkun asian omakseen ja vie sitä vahvasti eteenpäin. Tämä ei välttämättä ole ristiriidassa demokratian kanssa. Isompi ongelma yhteisöllisessä demokratiassa on se, että yleensä joillain yhteisön jäsenillä on muita kovempi ääni. Kovaääninen ottaa itselleen enemmän tilaa ja saa helposti sanoilleen muita suurempaa painoarvoa vaimentaessaan omalla mesomisellaan hiljaisemmat ja aremmat äänet. Sääli,  etteivät äänenvoimakkuus ja viisaus kulje aina käsi kädessä.

Tasa-arvoa ja syrjintää

”Sdp haluaa myös naiset kansalaispalvelukseen” kirkuivat otsikot lehdissä aiemmin tällä viikolla. Eipä aikaakaan kun aloite oli jo tylysti lytätty vanhoilla ja siksi ilmeisesti hyviksi havaituilla argumenteilla. Rakentavin kommenteista, joihin sattumalta törmäsin, kannatti vapaaehtoista ja sukupuolineutraalia kansalaispalvelusta sekä naisille että miehille.

Sdp perusteli esitystä tasa-arvosyillä. Nettikeskustelussa tämä tulkittiin nopeasti pyrkimykseksi korjata miesten kokemaa tasa-arvovajetta. Aloitteen vastustajat marssittivat heti näyttämölle naisten vajaat eurot, vanhempainvapaiden kustannukset ja suuremmat kotitöiden määrät.

Argumentaatio ontuu tässä hieman. Ensinnäkin yhtä tasa-arvo-ongelmaa ei voi oikeuttaa sillä, että jossain toisessakin kohdassa on ongelmia. Lisäksi väitän, että maanpuolustuksen määritteleminen vain miesten velvollisuudeksi on haitallista myös naisten tasa-arvopyrkimysten kannalta.

Asevelvollisuuslakia lukiessa voi pohtia millainen ihmiskuva lain taustalla on. Mikä on ääneenlausumaton käsitys naisen ja miehen sosiaalisesta roolista?

Jos jopa lainsäädäntö pohjautuu käsitykseen miehestä aktiivisena taistelijana ja naisesta heikkona ja suojeltavana olentona, miksi vielä ihmetellään ettei naisia ole johtavissa tehtävissä samassa suhteessa kuin miehiä? Positiivinenkin syrjintä on syrjintää!

Ihan pihalla

Olin tänään kahdessa eri palaverissa. Ensimmäisessä puhuttiin strategioista, aluepolitiikan painopistealueista, innovaatioympäristöistä ja pilotoitavista osahankkeista. Olin ihan pihalla.

Iltapäivällä oli sitten vuorossa omaishoitoa käsittelevä yleisötilaisuus. Menin ihan vain kuunteluoppilaaksi kuulostelemaan, millaisessa maailmassa omaishoitajat tänä päivänä elävät. Panelisteilla oli kovasti hienoja nimikkeitä ja sielläkin puhuttiin strategioista, palvelutarvemäärityksistä ja asiakkuuksien tilastointimenetelmistä. Olin taas ihan pihalla.

Jotenkin tuntuu, että olen pihalla koko ajan vaan useammin. Aika usein se ei ole kauhean kiva tunne.

Kaarina Mönkkönen kirjoittaa uudehkossa työyhteisötaitoja käsittelevässä kirjassaan, että organisaatiomuutoksen yhteydessä voi olla ihan hyväkin olla pihalla. Pointti tässä kuitenkin on se, että siellä pihalla ollaan reilusti kaikki yhdessä ja ihmetellään. Mietitään porukalla sitä, miten tästä päästään eteenpäin ja mihin suuntaan yhteistuumin asioita viedään.

Tuo on oikeastaan aika lohdullinen ajatus siitä miten hämmennys voidaan kääntää voimaksi ja miten asioiden vetäjänkään ei aina tarvitse niin hirveän hyvin kaikkea tietää.